Onko teistä koskaan tuntunut että sielu/henki on sekasin? Siis vaikka alkaa itkettää kun ei löydä jotain tiettyä lehteä ja sitten taas kun kuulee jotain surullista, alkaa väkisinkin hymyilyttää. Kun kaikki veret ois puristettu sisältä ja tekis mieli vaan kaatua maahan ja nousta kun kaikki muu on tuhoutunut. Maata vaan rauhas tuulen ja auringon paisteen keskellä. Maata niin kauan että lumet on sulanut ja nousta vasta kun makaa voikukkien keskellä. Kaikki menee sekaisin ja tuntuu että tippuis kattoon. Tuntuu että kehon sisältö kääntyis väärinpäin ja raajat pettää. Sitten vaan kaatuu maahan tai istuu alas ja koittaa hymyillä. Joskus on pakko hymyillä. Hymy on hyvä lavaste. Silloin ei näe jos sattuu. Sitten joskus kaikki on hyvin. Sitten joskus naurattaa oikeasti. Sitten joskus voi nousta voikukkien seasta ja istua kukkien keskelle, ei enään painavana tai masentuneena vaan oikeesti iloisena ja kun se iso pala pahaa mieltä on saatu pois, tuntee olevansa kevyt, tuntee kun vihdoinkin jalat kantaa taas eikä joudu enään tappelee sitä taakkaa vastaan. Vois vaan istua rautatielle ja kuunnella milloin juna saapuu ja vie sen pahan olon pois. Ei se sattuis, se helpottais. Jos vois tehdä niin kun kaikki mikä sun tehtäväks on luotu, on pois harteilta. Sitten kun ei tarvitse enään tehdä mitään. Sitten kun on ehtinyt hyvästellä maailman. Tai ei sitä tarvi hyvästellä. Sitten kun on itse valmis. Vois istuuntua siihen rauhas, kun voikukat heiluu lämpimäs tuules, aurinko paistaa, muttei liian kuumasti. Sitten vois lähtee pois, eikä sitä jäis katumaan. Se olis joskus hyvä ajatus. Lähteä. Siltä joskus tuntuu. Mutten lähde. Mun tehtävät ei ole viel ihan tehty. Pian on. Sitten lähden hyvästelemättä.
Pyydän anteeks mun vuodatusta, mutta siltä joskus tuntuu.
Ah minun pienet teiniangstit. Ei kannata vaivautuu lukemaan, ja jos luitte sen jo, olen pahoillani että vein aikanne.
♥:Teidän Mansikka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti